Eilen iltalenkillä vanhan, rakkaan koirani kanssa tuli mieleeni sydänsiirron aikaiset kuntotusajat. Ajatelkaa, tämä tyyppi oli yksi minun tärkeimmistä kuntouttajista sydänsiirron jälkeen. Moni lääkäri oli sitä mieltä, että koira täytyy antaa pois siirron jälkeen, koska se voi tartuttaa juuri siirron saaneeseen jonkun taudin. Onnekseni elämäni mies, minut leikannut kirurgi Kalle oli sitä mieltä, että ei missään nimessä koiraa anneta pois. Koira liikuttaa, lenkittää ja kuntouttaa. Ja sitä se totisesti teki! Heti kun lupa tuli aloittaa kuntoilu, käveltiin päivittäin monta lenkkiä. Aluksi en tietenkään saanut itse koiraa taluttaa kun rintaranka oli vielä luutumisvaiheessa. Kävelylenkit olivat aluksi lyhyitä, kunto oli niin heikko, että jo pystyssä pysyminen vaati huomiota. Joka päivä minulla oli tavoite jaksaa pidempi lenkki. Jopa naapurit ihmettelivät jossain välissä, että kylläpä te lenkkeilette paljon. Peruskunto nousi hyvin nopeasti, kun aloitti täysin nollasta. Enpä silloin arvannut, että matkani sydänpotilaasta urheilijaksi oli alkanut.

Yksi tärkeimmistä kuntouttajistani Fanny

 

Eikä mennyt kauaa, kun pelkkä lenkkeily ei enää riittänyt. Aloitin kyselyt lääkäreiltä, että mitäs sitten tehdään. Sairaslomani aikana olin keksinyt, että juuri Suomeen rantautunut kahvakuula on minun juttu. Lääkärit eivät olleet ihan samaa mieltä, mutta omaan tapaani en antanut periksi. Varmistin ettei sydämen kanssa voi tapahtua mitään odottamatonta, soitin paikalliselle kahvakuulaohjaajalle ja hän toivotti minut tervetulleeksi tunneille. Oli vuosi 2010, painoin juuri ja juuri 40 kiloa, näytin vähintään kuolleelta ja silti minut otettiin ennakkoluulottomasti mukaan treeneihin. Ensimmäisten viikkojen treenit menivät täysin maksimisykkeillä kun hermotusta ei ollut oman kehon ja sydämen välillä. Siitä huolimatta jatkoin, olinhan päättänyt, että kahvakuula on minun. Juttu ja olihan se hitto vie kivaa ja motivoivaa! Ryhmähenki kannusti eteenpäin ja tulokset paranivat kohisten. Edellisen treenin lihaskivut sain pois viikon toisella kahvakuulatreenillä ja motivaatio liikuntaan vain kasvoi. Näinä aikoina, minulla ei vielä ollut pienintä hajuakaan että minusta tulisi kilpaileva urheilija.

Ensimmäinen kahvakuulatreenivuosi hurahti nopeasti. Kuulatuntien vetäjä, nykyinen valmentajani sai houkuteltua minut pilatestunneille sekä kuntonyrkkeilyyn. Siitäkin hieman keskusteltiin taas lääkärin kanssa, että onko se nyt ihan viisasta valita nyrkkeily lajiksi. Sain perusteltua valintani läpi sillä, että kehoon ei kohdistu lyöntejä ja tottaki olen varovainen. Minun on ollut tosi helppo aloittaa uusia lajeja, kun olen saanut aina varmistuksen hoitavalta lääkäriltäni, että harjoittelu on turvallista eikä esimerkiksi sykkeen karkaamista tarvitse pelätä. Olen aika onnekas, että sydän, jonka aikoinaan sain, on minulle niin sopiva, eikä leikkauksessa tullut vaurioita sydämeen.

Kuva Mika Pollari
www.mikapollari.com
Lähde Fit -lehti 3/2014

 

 

Liikunnan riemua puhkuin ulospäin niin töissä kuin ystäväpiirissä. Myös muut elinsiirron saaneet kuulivat kuinka paljon liikun ja harrastan. Sieltä tuli hyvin nopeasti kehotus lähteä mukaan elinsiirron saaneiden kilpailuihin. Koko ehdotus nauratti minua, eihän minusta sen ikäisenä tulisi kilpaurheilijaa, eikä minulla ollut mitään lajiakaan. Kahvakuulaa kun ei ollut valikoimissa 😀 Kuitenkin, vaikka ajatus tuntui todella kaukaiselta, kerroin tästä kaikesta treenien ohjaajalle, nykyiselle valmentajalleni Salla Rinteelle. Eikä siinä sitten kauaa nokka tuhissut kun taisimme olla jo seuraavana päivänä urheilukentällä kokeilemassa lajeja mitkä sopisivat minulle. Olen todella kiitollinen siitä, että kohdalleni osui ihan vahingossa ensinnäkin ennakkoluuloton ja kannustava ryhmätuntienvetäjä, myöhemmin hänestä tuli valmentajani ja nykyään edes ystävä sana ei riitä kuvaamaan minun ja Sallan suhdetta. Aikamoisen aarteen löysin matkalla sydänpotilaasta urheilijaksi. Ja kaikki oli vasta alussa…